(Tuokiokuva Torniosta joskus 80-luvun lopulla: Mitään bändiä ei koskaan käy siellä, Juice kävi joskus Kaupunginhotellilla, K-18, yksi rauhanjunakiertue 80-luvun alussa jolloin missasin Hassisen koneen, josta olen katkera vieläkin. Nauhoitimme rokit Rockradiosta c-kasetille ja unelmoimme suuresta maailmasta, jossa bändit juoksee alvariinsa konsertoimassa. Koulukaverin kanssa vannotamme toisiamme; jos voitat lotossa, ensimmäinen asia jonka teet, on viedä minut Kanadaan katsomaan Rushia, ja toisin päin. Pyhästi tämän vannoimme, koska oletimme, että muuten emme Rushia koskaan näe. Terveisiä Tumpille, sua ei keikalla näkynyt!)

Rush konsertoi ensimmäistä kertaa Suomessa - yli 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Syytä moiseen voi vain arvailla, ehkä se on sama kuin mitä Geddy Lee mainitsi Rush in Rio -dvd:llä kysyttäessä mikseivät he olleet ennen konsertoineet siellä: "Emme tienneet, että meillä on faneja täällä". Dvd:ltä voi kyllä todeta, että faneja oli: n. 60 000 ihmistä vetävä jalkapallostadion hoilasi mukana instrumentaalibiisiä YYZ.
Lähellekään samanlaista hurmosta ei ylletty Helsingissä. Yleisö kuunteli vaisuhkosti koko pitkän setin, joka väliaikoineen kesti yli kolme tuntia. Permannolle oli laitettu penkit, mutta kaikki nousivat seisomaan välittömästi alkutahtien rämähtäessä ilmoille, istuakseen hetkeksi vain kerran Alex Lifesonin akustisen kitarasoolon aikana. Kaikille biiseille ja muutamalle soololle taputettiin kyllä innokkaasti.

Listalla kuultiin yllättävän monta uusimman Snakes & Arrows -levyn kappaletta, kaikkiaan yhdeksän. Tällä Rush ilmeisesti halusi välittää kuvan, ettei se halua olla ikivihreitä soittava pappatrio. Vanhoista biiseistä oli valittu pari yllätystä, kuten Entre Nous ja Witch Hunt. Muutoin vanhat biisit olivat niitä, joiden soittamatta jättäminen varmaan saisi yrmeän vanhan kaartin fanin kurtistamaan kulmiaan. Ilmeisesti niiden soittaminen pitkän kiertueen päätteeksi alkaa olla bändille pakkopullaa, nimittäin YYZ-biisissä soittajat tekivät jopa pari virhettä! Tätä ei varmaan monikaan virheettömään ja virtuoosimaiseen soittoon tottunut fani osannut odottaa. Bändi tunnetaan myös innostuksestaan laitteisiin ja tekniikaan, silläkin saralla saatiin odottamaton tapaus kun kitaristin Hughes & Kettner -kitaravahvistin kirjaimellisesti paukahti. Vieläpä juuri kun menossa oli biisi nimeltä Far Cry, jossa lauletaan: "You can almost feel the current flowing / You can almost see the circuits blowing". Kun tiesin, minkälainen velmu kitaristi on, luulin ensin, että kyseessä oli esitykseen kuuluva gägi. Vaan nopeasti Lifesonin kasvoille ilmestyi huolestunut ilme, ensin yritettiin kitaran vaihtoa, joka ei auttanut, sen jälkeen kitaristi meni vääntämään vahvistimien nupikoita, ja hetken päästä rensselit olivat taas iskussa. Geddy Lee pahoittelikin, että yli 60 keikkaa eikä mitään ongelmia, ja nyt viimeiseen keikkaan iskee laitevika. Itse pidin välikohtausta hauskana, olipahan jotain mitä ei joka Rush-fani pääse todistamaan! Sitä paitsi samalla tarjoutui tilaisuus kuulla miltä komppiryhmä kuulosti, Lifesonin kitarastaan taikoma äänivalli näet oli konserttisoundien dominoivin osuus.

Tästä pääsemmekin oivasti konsertin äänitoteutukseen. Jostain syystä bassorumpu kumisi ainakin sille kohtaa, jossa permannolla olimme (G-katsomon puolivälissä). Muualla konserttia seuranneet tutut eivät samaa havainneet, joten ehkä ääniaallot vain sitten ilkeästi sattuivat resonoimaan sillä kohdalla. Joka tapauksessa se puuroutti yleissoundia aika lailla, ja eniten tuohon kuminaan hukkuivat basson äänet. Muutoinkin yleissoundi oli tämänkaltaisen musiikin kyseessä ollessa melkoisen luja. Aika ajoin soundit kuitenkin ylsivät majesteetillisiin mittasuhteisiin, ja Between the Wheels -biisin alussa kuultava Lifesonin pelkällä E-kielellä lämäisemä ääni nosti kirjoittajalle ihon kananlihalle ja kylmät väreet selkäpiihin.

Konsertin visuaalinen ilme oli melko hillitty mutta hyvällä maulla toteutettu. Välillä nähtiin lasereita ja pyrotekniikkaa varsin säästeliäästi. Bändin yllä laski ja nousi valotaso, jossa oli 4 erikoista lamppurakennelmaa. Lavan takaseinällä oli 3 screeniä, joihin soittajien lähikuvien lisäksi heijastettiin väliin hienoa animaatiota. Konsertin alkuun, väliajalle ja loppuun näytettiin sitten huumoripitoisempaa pätkää. Konsertti oli niiden myötä alusta loppuun suunniteltu, joten yleisökään ei jäänyt vaatimaan enempiä encoreja.

Oliko konsertti sitten niin järisyttävä kuin pitkän linjan fani olisi voinut odottaa? No ei! Ehkä tähän enimmäkseen vaikutti se, että Rushin 30-vuotisjuhlakiertueen keikka tuli nähtyä Tukholmassa 2004. Siellä biisilista oli yhtä klassikkoputkea eli pelkkää juhlaa sellaiselle, joka on bändiä fanittanut 80-luvun alusta. Tämän lisäksi soundien puuroisuus ja viimeisimmälle levylle painottunut biisilista aiheutti sen, että kirjoittaja piti parempana tämän tästä istahtaa permannolla penkkiinsä. Tunnelmaa myös omalla tavallaan loi takanani istunut erittäin humaloitunut henkilö, joka töni tuolilla polvitaipeisiini jatkuvasti.

Ja ehkä aika on jo ajanut oman Rush-faniuteni ohi. Toisaalta en ole pystynyt pitkään aikaan suhtautumaan Rushiin objektiivisesti, sen verran paljon sitä on tullut imettyä ydinjatkeeseen vuosien varrella. Ja kyllä vieläkin, kun Tom Sawyer tärähtää ilmoille, todellisuus niksahtaa toiseen, nostalgialla täytettyyn hieman alakuloiseen mutta suloiseen uomaan... ja pakottaa loputtomaan pöytärummutukseen.

Marko Lepola