Cardiacs on yksi Brittein saarten parhaiten pidetyistä salaisuuksista, jonka vuosittainen kiertue kulminoituu Lontoon Astoriassa soitettavaan keikkaan. Kyseessä on yhtye, joka koko lähes kolmekymmentävuotisen uransa on onnistunut sotkemaan yhteen niin punkin kuin progen olematta oikein kumpaakaan saati molempia ja luomaan sen tuloksena musiikkia, joka kuulostaa samalta kuin kahvitärinöissä oleva Gong soittaisi Queenia Frank Zappan toimiessa kapellimestarina. Tästäkin huolimatta Astoria oli lähes loppuunmyyty yhtyeen vuosittaisen kiertueen kulminoituessa Lontoon keikkaan.

Cardiacsin keikka alkaa perinteisesti Astorian vieressä sijaitsevasta Angel-pubista, jonne Cardiacs-fanaatikot olivat tälläkin kertaa linnoittautuneet. Cardiacs-paitaan pukeutunut Gehenna the Horseksi esittäytynyt vanhempi herrasmies yhyttää minut baaritiskillä ja tiedustelee olenko kenties heikäläisiä. Ainoa normaali vastaus lienee kyllä, sillä luulen kenen tahansa muun jo poistuneen paikaltaan nähtyään identtisiin T-paitoihin pukeutuneiden, keski-iän ylittäneiden perheellisiltä insinööreiltä näyttävien humalaisten brittimiesten täyttävän baarin tilat. Gehenna esittelee minut puolestaan kaverilleen, joka on tullut paikalle Yhdysvalloista asti kuultuaan eräältä Jussi Lehtisalolta yhtyeen erinomaisuudesta. Angelissa vierähtääkin sellainen tovi, että saavun paikalle yhtyettä lämmitelleen Gasmanin lopetettua settinsä. Seuraava lämmittelijä, God Damn Whores on juuri niin huono kuin nimestä voisi päätellä eikä heidän perinteinen punkvääntönsä jaksa kiinnostaa ensimmäistä kappaletta pidemmälle vaan ylikallis olut vei voiton. Yhtye on jopa niin tylsä, että ihmetystä herätti ylipäätään sen valinta Cardiacsin lämmittelijäksi, liekö asiaan liittynyt yhtyeen laulajan Jon Poolen aiempi pesti Cardiacsin kitaristina.

Tunnelma alkaa hiljalleen tiivistyä ihmismassan keskittyessä lavan edustalle. Lopulta kaiuttimista kuuluva äänien sekamelska katkeaa Cardiacsin levy-yhtiön The Alphabet Business Concernin tunnusmelodiaan ja Gotham Cityn perversseiltä katolisen koulun opettajilta näyttävät Tim Smith, Kavus Torabi, Jim Smith ja Bob Leith astelevat lavalle yhdessä taustalaulusta ja perkussioista huolehtivien Melanie Woodsin sekä Cathy Harabarasin kanssa. Messu alkaa Big Shipin kajahtaessa ilmoille kaikessa majesteettisuudessaan. Sitä seuraavat Tarred And Feathered ja Fiery Gun Hand nostattavat lavan edessä vellovan ihmismeren orgastiseen tsunamiin, jonka primus motor on syvältä selkäytimestä nousevan hulluuden tuottama euforia. Järjestysmiehet kantavat vettä eturivin yleisölle jatkuvana virtana, jota itse en tosin ehdi juoda tuntemattoman tytön työntäessä muovisen vesimukini syrjään ja juottaessa minulle puoliväkisin omaa Strongbow-siideriään. Samalla kuulen myös parhaimman iskurepliikin ikinä: ”Would you like to have some MDMA?” Liekö iskurepliikki laisinkaan vaiko brittiläistä small talkia, joka tapauksessa en ehdi edes reagoida kun To Go Off And Things pärähtää ilmoille ja huomaan yleisömeren heittäneen minut jo kokonaan toisaalle. Squalor is at large in tidy suburbia ja kuinka totta tuo onkaan, mietin väistellessäni pääni ohitse kiitäviä ihmiskehoja, jotka surffaavat yleisön päällä kuin ihmisuhrit matkalla kohti lavalla pauhaavaa Cardiacs-konetta.

Cardiacsin lavaesiintyminen on asiallisen pidättyvää. Soitto keskeytyy vain muutamaan otteeseen Tim Smithin tiedustellessa yleisön mielipidettä esineiden pohjassa olevista pienistä tarroista (hän itse pitää niistä kovasti) tai hänen keskittyessä mieltä vailla olevaan vilkuttamiseen ja hello-sanan hokemiseen, yhdistettynä shut up-huutoihin yleisön yrittäessä vastata. Hänen hymynsä on leveämpi kuin hänen päänsä. Varsinaisen setin lopettaa Dirty Boy, joka päättyy Harabarasin ja Woodsin vuorotellen hengittäen laulamaan droneen, joka tuntuu kestävän loputtomiin. Encorena kuullaan juuri ilmestyneen singlen nimibiisi Ditzy Sceneen, jonka soittaminen oli huhujen mukaan aiemmilla keikoilla takkuillut, liekö sitten syynä kappaleen suoraviivaisuus verrattuna perinteiseen Cardiacs-kappaleeseen, joka sisältää enemmän osia kuin monen yhtyeen koko tuotanto. Tällä kertaa yhtye kuitenkin suoriutuu mallikkaasti ja tuo surrealistisen jumalan kunniaa ylistävältä virreltä kuulostava kappale tekee kerralla selväksi, mikä tulee olemaan itselleni ensi vuoden odotetuin levy. Encoren päättää psykoottisen kireä Everso Closely Guarded Line. Cardiacs poistuu, ajantaju palautuu ja luulen ymmärtäväni sen tunteen, josta konsertin avannut Big Ship kertoo:

All of the noise takes me to the outside where theres all

Creations joining in celebrating happiness and joy

All around the world on land and in the sea.

ANTTI SADINMAA