Persepolis perustuu alkujaan iranilaisen Marjane Satrapin omaelämäkerralliseen samalla nimellä kulkevaan sarjakuvaan. Satrapi sai paljon julkisuutta ja kiitosta sarjakuva-albumiensa Persepolis I ja II ilmestyttyä. On hienoa huomata, miten taitavasti sarjakuvan lämmin henki on saatu siirrettyä filmille. Yhtä hienoa on, että uutta aikuisille suunnattua animaatiota on jälleen tarjolla.

Persepolis kertoo Satrapin lapsuudesta Iranissa shaahin kukistumisen jälkeen 1970-luvun lopulla. Maan ottaa haltuunsa islamilaisten fundamentalistien ryhmä, jolloin ihmisten elämä muuttuu radikaalilla tavalla. Naiset joutuvat piiloutumaan huntujensa taakse, ja pelko vallitsee sekä kaduillla että kodeissa. Silti ihmiset kapinoivat vallanpitäjiä vastaan omilla tavoillaan: kuuntelemalla ulkomaista musiikkia, järjestämällä kiellettyjä juhlia ja pilkkaamalla vallitsevia arvoja. Marjanen elämä muuttuu, kun hänet lähetetään sotaa pakoon Wieniin. Siellä hän kohtaa toisenlaisen, länsimaisen elämäntavan, joka ei aina olekaan iranilaista elämäntapaa parempi.

Satrapi sekä toinen ohjaaja, Vincent Paronnaud, ovat tehneet hienoa työtä muuntaessaan sarjakuvan toimivaksi ja hyvännäköiseksi animaatiofilmiksi. Animaatiojälki pelkistettyä, mutta vahvaa ja elävää. Väreinä suurimmaksi osaksi on vain valkoinen ja mustan eri sävyt. Piirrostapa muistuttaa välillä 70-lukulaista tyyliä ollen kuitenkin tuoretta ja erilaista verrattuna muihin lähiaikojen animaatioelokuviin. Sekä ääninäyttely, äänimaailma ja piirrosjälki tukevat hyvin toisiaan.

Persepolis vaikuttaa välillä liian nopeatempoiselta henkilöiden ja tilanteiden vaihtuessa tiheään tahtiin. Jotakin sarjakuvan liikuttavuudesta katoaa, kun henkilöhahmoille ei anneta tarpeeksi aikaa. Puhe tapahtuu animaatiofilmissä lähinnä vuorosanoina ja kertojan todetessa tapahtumia: ”Minut lähetettiin Wieniin.” Sarjakuvassa keskityttiin enemmän Marjanen tunteisiin, mikä helpotti päähenkilöön samastumista. Länsimaiselle katsojalle iranilaisen elämäntavan ymmärtäminen voi olla vaikeaa, ellei tapahtumia tai tunnetiloja selitellä edes muutamalla sanalla. Tällöin elokuvaelämys voi jäädä hiukan pintapuoliseksi.

Parasta elokuvassa on kurkistaminen Iranin lähihistoriaan, josta ainakaan allekirjoittanut ei tietäisi muuten mitään. Persepoliksen ihmisläheinen ote saa pohtimaan elämän monimuotoisuutta ja vaihtuvuutta. Vakaviakin aiheita käsitellessään elokuvassa säilyy huumori ja positiivisuus. Ihmisen kyky selvitä vaikeista olosuhteista huolimatta, usko huomiseen ja elämänmyönteisyys ovat teemoja, jotka toistuvat koko elokuvan ajan ja tekevät siitä piristävän katsottavan.

Serafiina Mikola