Juan Antonio Bayonan ohjaamasta ja Guillermo del Toron tuottamasta Orpokodista on puhuttu etenkin viimeksi mainitun teoksena. Tämä johtuu varmasti siitä, että del Toron fantasiaelokuva Panin labyrintti (2006) saavutti suuren suosion niin meillä kuin maailmallakin. Siinä missä Panin labyrintti kuvasi lapsen mielikuvitusmaailman ja raa´an todellisuuden kohtaamista ennen näkemättömän tuoreella ja rumankauniilla otteella, jää Orpokoti kuitenkin vanhojen kummituselokuvista tutuiksi tulleiden kliseiden vangiksi.

Tarinan lähtöasetelmassa päähenkilö Laura (upea Belén Rueda) on muuttanut lapsuutensa orpokotiin yhdessä poikansa Simónin (Roger Príncep) ja miehensä Carlosin (Fernando Cayo) kanssa. Vanhempien tarkoituksena on perustaa lasten hoitokoti entisen orpokodin tilalle. Päänvaivaa Lauralle tuottaa Simónin mielikuvitusystävät, joita talossa tuntuu olevan useampia. Huolestunut äiti yrittää saada poikansa luopumaan mielikuvitusleikistä, mutta kun Simón katoaa salaperäisesti, Laurasta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, ettei hän ole miehensä kanssa yksin talossa.

Orpokodin heikkous on siinä, että elokuva toimii draamana paremmin kuin kummitusfilminä. Vaikka kohtaamiset tuonpuoleisen maailman kanssa ovatkin hiuskarvoja nostattavia, tuntuu turhan monta kertaa siltä, että kyseiset kohtaukset on nähnyt jossain toisessa elokuvassa. Kameratyöstä tulee useammankin kerran mieleen Kubrickin klassikko Hohto, kun taas jotkut elokuvan kohtauksista ovat kuin suoraan Alejandro Amenábar ohjaamasta The Othersista. Välillä käytetään esimerkiksi The Ring-elokuvissa tutuiksi tulleita pelottelukeinoja kuvaamalla vääristyneitä kasvoja. Ratkaisut eivät aina vakuuta omaperäisyydellään.

Kameratyö on elokuvassa laadukasta ja monipuolista. Parhaimmillaan kamera toimii näyttelijöiden tunteiden kuvaamisen apuna, kuten Lauran etsiessä hätääntyneenä poikaansa. Toisinaan saadaan tallennettua upeita luonnonmaisemia. Kuvakulmien käyttö on kiinnostavaa ja elokuvaan sopivaa. Myös äänimaailma ja Fernando Velázquezin musiikki toimii elokuvassa hyvin sortumatta liikaan kauhuelokuvamaisuuteen.

Orpokoti pitää katsojan otteessaan loppuun saakka sekä kauhuelokuva- että draamakohtauksien vuorotellessa tasapainoisesti. Useat monologeista ovat lämpimiä ja oivaltavia. Mielenkiintoista on myös seurata Lauran ja aviomies Carlosin välejä, jotka tosin tuntuvat olevan elokuvassa toisella sijalla. Parasta antia elokuvassa on ehdottomasti Serranon perheestä tutuksi tulleen Belén Ruedan upea roolityö poikansa kadottaneena, taipumattomana äitinä, joka tekee kaikkensa selvittääkseen Simónin kohtalon. Rueda ei missään vaiheessa sorru ylinäyttelemiseen, vaan hoitaa työnsä vähäeleisen tyylikkäästi. Ruedan uskottavaa suoritusta on ilo katsella läpi filmin, mutta se jääkin elokuvan kiinnostavimmaksi tekijäksi. Mahtavasta roolityöstä on annettava elokuvalle yksi ylimääräinen tähti. Ilman Ruedaa jäisi Orpokoti keskinkertaisten elokuvien kastiin.