Pelican on nelihenkinen instrumentaalimusiikkia soittava chicagolainen bändi, joka vaikuttaa nykyään Los Angelesin seudulla. Moni haluaisi lyödä bändin tiettyyn genrelokeroon, vaan sepä ei olekaan aivan niin helppoa. Ainakaan jos Pelicanilta kysytään.

 

 

 

 

Kuva: elementary photography

 

-No, ihmiset kutsuvat musiikkiamme post-rockiksi kaiken aikaa. Kun tuo termi tuli ensi kertaa käyttöön, sitä käytettiin kuvailemaan semmoisten bändien kuin Tortoisen ja muiden Chicagosta peräisin olevien bändien musiikkia, joka ei kuulosta lainkaan siltä mitä me teemme. Samalla tavalla kuinka emolla kuvailtiin aivan alkujaan Rites of Springin ja Indian Summerin kaltaista musiikkia. Nykyäänhän sillä tarkoitetaan Paramorea tai jotain muuta typerää tämän viikon bändiä, joka kaapii sieltä punk-tynnyristä niitä paskaisempia pohjia joille me naureskelimme jo lukioaikoinamme, tylyttää Pelicanin toinen kitaristi Trevor de Brauw.

-Yleensä vastaan genrekysymyksiin, ettei musiikkiamme voi luokitella. Se on nimittäin huomattavasti helpompaa kuin yrittäisi kuvailla sitä mitä me teemme, joka ei oikeastaan ole kovin monimutkaista mutta samaan aikaan se ei ole oikeastaan genrepohjaista, de Brauw jatkaa.

Nykyäänhän melkein jokaista vähän raskaampaa rokkia soittavaa bändiä sanotaan metallibändiksi. Aivan samalla tavalla kuin kaikki tuntuu olevan core-sitä tai post-tätä.

-Nykyaika on mikroyhteisöiden ja mikromakujen aikaa. Jopa pop-kulttuurissa on yleistä, että ihmiset ilmaisevat yksilöllisyyttään esteettisten erojensa kautta. Massakulttuuristen taiteiden määrä on nousussa ja samalla jokaisen bändin, tv- ja radio-ohjelman, elokuvan ja lehden yleisömäärä pienenee. Sen seurauksena podcastit, satelliittiradiot ja muut viestintätavat pirstovat yleisöä pienemmiksi. Luulen, että tämän vuoksi ihmiset keksivät mikrogenrejä joihin bändejä saisi lokeroitua. Yleisesti ajatellen se on melko järjetöntä – pelkkä ajatus genrestä on typerää. Laajemmin ajatellen se on lähinnä keino yksinkertaistaa asioita jotta niitä olisi helpompi tulkita ja markkinoida. Se, että olemme joutuneet lokeroiduksi metalliin, post-metalliin ja instru-metalliin tekee meille hallaa. Metallibändin maine on sulkenut meidät pois tietyltä yleisöltä joka voisi pitää musiikistamme. Mielestäni uudet genret ja leimat sulkevat vain ovia ja pitävät ihmiset ja heidän musiikkimakunsa erillään. Se on sääli sillä musiikinhan pitäisi yhdistää ihmisiä, toteaa de Brauw.

Perustitte Pelicanin vuonna 2001. Mitä touhusitte ennen sitä?

-Larry, Laurent ja minä soitimme (ja soitamme yhä) bändissä nimeltä Tusk. Se oli monen siihen aikaan diggailemamme bändin kuten Man is the Bastardin, Crossed Outin, Suffocationin ja Born Againstin mutanttihybridi. Laurent on Tuskin basisti, vaikka onkin luonnostaan kitaristi. Hän alkoi innostua todella paljon Goatsnakesta, Kyussista ja koko siitä ”stoner”-tyylin musiikista jota siihen akaan tuli länsirannikolta. Se vaikutti todella paljon siihen millaista musiikkia Laurent teki. Lopulta totesimme, ettei se materiaali toiminut sen kanssa miltä Tusk kuulosti. Joten päätimme yksinkertaisesti perustaa uuden bändin niitä biisejä varten. Olimme kaikki opiskelijoita ja osa-aikaisia orjatyöläisiä joten meillä oli tarpeeksi vapaa-aikaa kahden bändin pyörittämiseen ilman sen suurempia ongelmia.

No mutta entäpä sitten se laulupuoli. Kuinka päädyitte instrumentaalimusiikin tekemiseen?

-Jos tekisimme Pelican-biisin joka tuntuisi tarvitsevan laulun ollaakseen täydellinen, etsisimme luultavasti jonkun keinon sen toteuttamiseksi. Emme ole varsinaisesti laulamista vastaan, me emme vain osaa laulaa emmekä ole oikein varmoja kuinka tehdään laulupohjaista musiikkia. Luulen, että jos me sisällyttäisimme biiseihimme laulua, hoitaisimme sen itse. Sillä tavoin biisi voitaisiin toistaa myös lavalla, joka on aina olennainen asia biisejä tehdessämme, miettii kitaristi de Brauw.

 

Maailmanlopun maksimointia

 

Kuinka Pelican on omasta näkökulmastasi kehittynyt vuosien varrella? March Into the Sea on erinomainen esimerkki siitä kuinka annatte biisille aikaa kasvaa huippuunsa.

-March Into the Sean aikoihin me yritimme vielä tavallaan keksiä kuinka biisejä oikein tehdään. Ihmiset tuntuvat todella tykkäävän sen biisin eeppisyydestä, mutta minusta monet meidän pidemmistä biiseistä ovat syntyneet yksinkertaisesti siitä, että niissä on liian monta ideaa. March Into the Sea on eräs onnistuneimmista kokeilusta tällä lähestymistavalla. Muistan kuinka Laurentin kanssa kasasimme sitä biisiä kahdestaan akustisilla kitaroilla jomman kumman luona, lisäten soppaan aina vaan uuden riffin. Lopulta tajusimme, että meidän on saatava tämä kappale loppumaan jossain vaiheessa. Halusimme lopun kuulostavan apokalyptiselta, joten lisäsimme siihen kitararaidan kitararaidan perään kunnes koko biisi kuulostaisi siltä kuin se räjähtäisi. Sitten me laitoimme siihen kahdeksan minuutin mittaisen akustisen outron. Todellista maksimointia, siis.

-Ja mitä uudempaan kamaan tulee niin me yritimme todella kovasti pitää itsemme aisoissa. Halusimme tehdä kappaleita jotka tuntuvat jännittävimmiltä ja joissa tapahtuu muutoksia aiempia biisejä nopeammin. Koska bändimme on ennemminkin livebändi kuin studiobändi, meille on tärkeää saada biiseistä hyviä viboja soittaessamme niitä yleisölle. Uusia biisejä tehdessämme toimintatapamme oli täysin erilainen verrattuna aiempiin: aina soittaessamme kappaleita lävitse mietimme keinoja joilla niistä saisi karsittua kaiken ylimääräisen pois, jotta pääsisimme biisin syvimpään olemukseen ja siihen miltä sen pitäisi tuntua. Olen hyvin innoissani tästä uudesta lähestymistavasta, de Brauw hehkuttaa.

Mutta entäpä sitten keikkailu, miltä se maistuu Pelicanille?

-Olimme juuri viiden viikon kiertueella. Noinkin pitkät kiertueet voivat käydä vaikeiksi sillä se luo suuren aukon sen kotona eletyn oikean elämän ja kiertuelämän välille. Jo kolmessa viikossa perspektiivi käy niin vääristyneeksi, että on vaikea muistaa normaaliin elämään liittyviä yksityiskohtia. Vaimoni kertoo minulle kiertueen aikana kodin puolella tapahtuvista asioista ja kun pääsen kiertueelta takaisin, en usein omista minkäänlaisia mielikuvia siitä, että minulle olisi edes alkujaan kerrottu niistä. Se on aivan kuin eläisi jossain omituisessa unitilassa.

-Yleensä kierrämme pakettiautoilla. Mitään tyypillistä keikkapaikkaa tai -yleisöä meillä ei oikein tunnu olevan. Olemme soittaneet punkkareille anarkistisessa kirjakaupassa, hevareille kusisissa baareissa ja indie-yleisölle mukavissa klubeissa. Lisäksi olemme soittaneet jossain todella omituisessa jazz-yökerhossa Puolassa. Joskus soitamme kolmelle kymmenelle hengelle, joskus puolestaan kuudelle sadalle.

-Aivan ensimmäinen keikkamme oli High on Firen kanssa Chicagon Fireside Bowlissa, vuosi taisi olla muistaakseni 2003. Se oli High on Firen ensimmäinen kansallinen kiertue ja promosivat The Art of Self-Defence -levyään, silloin kun vielä levyttivät edesmenneelle Man's Ruin -levymerkille. Soitimme neljä biisiä ja olimme hyvin hermona eikä soittokaan ollut kovin timmiä. Mutta siellä oli ihmisiä jotka todella tykkäsivät musiikistamme joten me vain ”kept on trucking.” Siihen aikaan kovin moni bändi ei tehnyt sitä mitä Chicagossa oli liikkellä, joten se antoi meille tilaa olla luovia. Se puolestaan synnytti kiinnostusta meitä kohtaan aika nopeasti, de Brauw muistelee.

 

Puhdasta vilpittömyyttä, puhdasta rokkia

 

Lisää keikkailusta, onko kiertueelta jäänyt mieleen jotain hyviä bändejä joiden kanssa oli hauska kiertää?

-Kaikista muusikoista pidän eniten kitaristi Adam McGrathin soiton seuraamisesta. Hän oli Cave Inin jäsen silloin, kun kiersimme yhdessä Euroopassa mutta nykyään Adam vaikuttaa bändissä nimeltä Clouds. Kiersimme heidän kanssaan vast'ikään Jenkkilässä. Adam McGrath on rock'n'rollin elävä ruumiillistuma ilman kaikkea turhaa paskaa. Puhdasta vilpittömyyttä, puhdasta rokkia. Elävä legenda. Se mies pistää soittoonsa yhtä paljon energiaa ja tunnetta kuin Iggy Pop huippuvuosinaan – ilman kaikkea sitä verenvuodatusta.

Millaista musiikkia kuuntelette kiertueella, onko teillä jotain erityisessä arvossa olevia levyjä CD-soittimissanne ja iPodeissanne?

-Se on oikea sillisalaatti. Kaikki menee: black metalli, fuusiojazz, folkki, punkki, cock rock... Me kaikki kuuntelemme niin monen eri tyylin bändejä, että niistä kaikista on mahdotonta pysyä kärryillä.

Entä mitä piilee Pelicanin horisontissa, millaiset ovat bändin suunnitelmat tulevaisuutta ajatellen?

-Suunnitelmana on keikkailla vähän vähemmän tänä vuonna, sillä kehittelemme uutta materiaalia. Mutta meillä ei ole minkäänlaista kiirettä saada aikaiseksi uutta julkaisua. Musiikkiskenessä on paljon paineita uuden levyn julkaisemiseksi aina parin vuoden välein, jotta bändi pysyy tuoreena ihmisten mielessä. Meidän tarkoituksemme on tehdä niin hyvä levy kuin mahdollista ja saada se valmistumisen jälkeen jakeluun.

-Meiltähän on tullut ulos DVD nimeltä After the Ceiling Cracked. Sen voi tilata osoitteesta www.hydraheadshop.com (tai Levykauppa äxästä: http://www.levykauppax.fi/artist/pelican/after_the_ceiling_cracked_dvd_cd/dvd/). Sekä kameroiden edessä esiintyminen ja myös monen videoinnin katsominen on ollut hermoja raastavaa puuhaa. DVD:n ydin on Lontoossa joulukuussa 2005 heitetty keikka, mutta levyltä löytyy myös liuta muiden keikkojen satoa – sekä uudempaa että myös vanhempaa. Lisäksi DVD:ltä löytyy valokuvagalleria sekä CD jolla on biisejä Pink Mammoth -nimiseltä kymppituumaiselta sinkulta, jonka julkaisimme viime vuoden lopulla.

Tiesitkö muuten, Trevor, että Dillinger Escape Planin laulaja jutteli eräässä haastattelussa Pelicanista? Hän sanoi olevansa suuri Pelican-fani ja sanoi, ettei hänellä ole mitään hajua mitä teidän tyylisessä musiikissa on meneillään.

-Ymmärrän täysin hänen näkemyksensä. Minullakaan ei ole mitään hajua mitä meidän musiikissamme tapahtuu. Olen huomannut, että ihmisten tekemä taide ei aina ole sama juttu kuin ihmisten henkiläkohtainen maku erinäisiin asioihin, kuten musiikkiin. Olen itsekin melkoinen fani muutaman bändin ja artistin tuotantoa ajatellen. Useimmiten näillä ei ole minkäänlaisia samankaltaisuuksia siihen mitä teemme Pelicanissa. Jos jotain olen oppinut kaikkina näinä vuosina Pelicanissa, se on se, että tämän bändin kanssa ei voi valita yleisöään. Ne jotka soittavat vain tietylle yleisölle tai koettavat valita yleisönsä päätyvät yleensä tekemään roskaa ja vielä kaiken lisäksi näyttämään typeriltä. Tärkein juttu on vain istua alas ja luoda asioita joista voit olla ylpeä vielä vuosienkin päästä, Trevor täsmentää.

 

TEEMU PURHONEN